Kultakala, joka ei suostunut pysymään pienenä

Uskon meidän suureen potentiaaliin – sinun ja minun. Potentiaaliin, kuin pienessä kultakalassa, josta ei katsomalla voisi arvata miten suureksi ja vahvaksi se voisikaan kasvaa – mutta vain päästessään oikeaan ympäristöön.

Olen viettänyt nyt kaksi kuukautta Thaimaassa. Täällä olen usein pysähtynyt katsomaan kultakaloja. Mutta en sellaisia pieniä, vaan valtavia kultakaloja – sellaisia, jotka ovat kasvaneet niin suuriksi ja vahvoiksi, ettei niitä uskoisi samaksi lajiksi – vaikka ne ovat sitä. Tiesitkö, että kultakala on yksi maailman sopeutuvimmista olennoista? Pienessä lasimaljassa se kasvaa vain muutaman senttimetrin mittaiseksi, mutta jos sama pikku kultakala pääsee maljasta isoon lampeen, se se ei ainoastaan kasva – se muuttuu. Siitä tulee jopa kymmenen kertaa suurempi, vahvempi ja kestävämpi.

Kultakalalla on mielenkiintoinen tapa selviytyä: se aistii ympäristönsä koon ja säätelee kasvuaan sen mukaan. Pienessä tilassa se pysyy pienenä, jotta se ei kuluttaisi loppuun vähäisiä resurssejaan. Se on selviytymisstrategia, ei pysyvä olotila – sen sisäinen potentiaali ei katoa mihinkään. Heti jos tila laajenee, kala alkaa kukoistaa tavalla, jota kukaan ei olisi uskonut.

Kyse ei ole kalan geenien rajallisuudesta, vaan sen elinympäristöstä.

Me ihmiset olemme tosi samanlaisia. Luulemme, että kykymme ovat rajalliset, vaikka todellisuudessa vain 'akvaariomme' on liian pieni. Me sopeudumme liian pieniin odotuksiin, meille sopimattomaan elämään, rajoittaviin työpaikkoihin tai ilmapiiriin, joka ei usko unelmiin eikä ruoki potentiaaliamme. Meistä tulee "pieniä", jotta mahdumme muiden muotteihin tai omaan pelkojemme muokkaamaan muottiin missä kaikki on turvallista mutta ei sitä, mitä todella haluaisimme.

Kultakalaa ja meitä yhdistää myös yksi toinen asia. Vaikka pienessä maljassa kalan ulkoiset mitat jäävät pieniksi, sen sisäelimet yrittävät silti kasvaa sen potentiaaliin. Kun allas on liian pieni, kala kärsii koko ajan sisäisestä paineesta.

Samalla lailla, kun tyydymme liian pieniin tai muulla lailla vääränlaisiin muotteihin (esimerkiksi väärään työhön, huonoon ihmissuhteeseen – elämään, joka ei tunnu omalta), sieluumme ja potentiaaliimme "sattuu", vaikka ulospäin näyttäisimme sopeutuneelta. Tunnemme sisällämme kutsun suurempaan, vapauteen, omannäköiseen elämään ja unelmiin, mutta niin usein sen sijaan että rikkoisimme maljan ja vaihtaisimme ympäristöä, turrutamme sisäisen sattumisen tekemällä töitä enemmän, ostamalla enemmän, käyttämällä päihteitä enemmän, katsomalla ohjelmia enemmän, selaamalla puhelinta enemmän – tekemällä enemmän jotain sellaista, joka saa meidät aina hetkeksi tyytyväiseksi ja unohtamaan sisäisen kipumme.

Ajattelen, että usein emme edes oivalla olevamme pieniä kaloja pienessä maljassa, siihen on niin tottunut. Siitä on tullut normaalia ja tietyllä tavalla turvallista. Olemme vähän niin kuin lintuja, joilla häkin ovi on auki, mutta emme lennä vapauteen.

Kun lintu on ollut ihan pienestä asti häkissä, oppinut tuntemaan jokaisen pinnan, jokaisen kulman ja sen, mistä ruoka tulee, se ei lennä vapauteen, vaikka häkin ovi olisi auki. Se katsoo ovea, mutta se ei näe vapautta – se näkee tuntemattoman vaaran. Se luulee, että häkin seinät ovat sen turva, vaikka ne ovat sen vankila. Se pelkää, että jos se lentää ulos, se lakkaa olemasta se lintu, joka se on aina ollut. Vaikka yrittäisit hätistää lintua ulos, se vain vetäytyisi häkin perälle ja sirkuttaisi vihaisesti. Se pitää kiinni häkistä, koska se on ainoa koti, jonka se tuntee.

Meillä on tapoja, uskomuksia ja rutiineja, jotka ovat meille tuttuja ja jotka pitävät meidät paikallaan. Me usein valitamme elämästä, unelmoimme muutoksesta, mutta kun vapaus – uusi mahdollisuus, muutos tai uusi ajatustapa – esittäytyy meille, me emme tartu siihen koska se on pelottavaa ja tarkoittaisi sitä, että pitäisi uskaltaa ulos omasta turvapaikasta. Pysymme kiinni turvapaikassamme, vaikka ovi on auki ja voisimme lentää vapauteen – koska vaikka vapaus onkin se, mistä unelmoimme, se vaatii meitä luopumaan varmuudesta, jossa olemme kiinni, joka on ihan ok, joka on turvallista mutta joka ei ole unelmamme ja siksi saa sisäisen säihkeemme himmenemään ja lopulta sammumaan kokonaan.

Me sanomme "minun on pakko", kun totuus on: "minä pelkään valita toisin". Me sanomme "minulla ei ole vaihtoehtoja", kun totuus on "minulla ei ole vielä rohkeutta kohdata vaihtoehtojen seurauksia". Sanomme: ”Minun on pakko olla tässä työssä”, vaikka totuus on: ”Mitä valitsen jäädä tähän työhön”.

Muutos ei ole helppoa, ja epävarmuus on ihan hiton pelottavaa. On helpompaa tyytyä elämään joka ei tunnu omalta kuin rakentaa siitä pala palalta omannäköisempää omilla päivittäisillä valinnoilla. Epämukavilla ja pelottavilla askelilla ja päätöksillä. Epämukavilla ja pelottavilla siksi, että ne eivät ole tuttua ja turvallista ja varmaa.

Mutta se, mitä niin usein mietin, on että onko se sittenkään todella helpompaa? Mitä jos sitä vain valehtee itselleen? Mitä jos sitä käyttää valtavasti energiaa siihen, että pitää kulissit pystyssä, turruttaa, tekee enemmän ja enemmän, pitää itsensä kiireisenä, meditoi väkisin ja esittää itselleen (ja ehkä muille) olevansa ”hetkessä”, selittelee ja vaimentaa mitä erilaisemmin tavoin sisäistä kuiskaustaan muutoksen kaipuusta ja oman potentiaalin kuiskauksista siitä,  kuinka olisi olemassa jotain sinulle enemmän, sinulle oikeanlaisempaa, ja kuinka sinut olisi tarkoitettu siihen, että todella luo omannäköisen elämäsi, eikä elämää, joka ehkä näyttää hyvältä ulkoapäin, mutta tuntuu sisältä kivulta?

Se ei ole helppoa. Se on uuvuttavaa. Kun kultakala on maljassa, se säästää energiaa jäämällä pieneksi. Se näyttää ulospäin "helpolta" ja vaivattomalta tavalta selviytyä. Mutta sen sisäinen paine kertoo totuuden: Sopeutuminen on työtä. Se on jatkuvaa itsensä pienentämistä. Se on raskasta loppuun saakka ja vaikka ihmisenä sen raskauden voikin turruttaa, ei kukaan voi turruttaa jatkuvasti pois sitä sisäistä kipua joka syntyy maljasta joka on itselle liian pieni ja vääränlainen. Ja vaikka muutoskin on raskasta, ja uuvuttavaa, ja pelottavaa ja usein sattuu paljon enemmän kuin muuttumattomuus, on muutos raskasta vain sen aikaa kunnes uudesta tulee sinulle normaali. Muutos pitää sisällään paranemisen. Maljaan jäämineen ei. Kun kultakala pääsee maljasta järveen, se kasvaa muutamassa vuodessa pikkuruisesta kalasta jopa parin kilon painoiseksi. Se ei vain kasva, vaan se muuttuu vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Ihan niin kuin sinäkin potentiaalissasi.

Onko helpompaa elää elämänsä sisäisen paineen kanssa, jonka liian pieni elämä aiheuttaa? Onko helpompaa turruttaa sielunsa kipua työllä, somella, elämän täyttämisellä, esittämisellä tai kuluttamisella, jotta ei tarvitsisi myöntää kipuaan?

Maljassa olemisen kipu on hidasta tukehtumista. Se on "mitä jos" -kysymyksen kantamista läpi elämän. Muutoksen kipu taas on kasvukipua – se voi sattua paljon ja olla pelottavaa, mutta se menee ohi ja sen jälkeen olet vapaa kasvuun.

Toisin kuin kultakala, sinä et tarvitse ketään ulkopuolista siirtämään sinua maljasta järveen – voit tehdä sen itse. Vapaus ei tarkoita sitä, ettei koskaan pelottaisi. Vapaus tarkoittaa sitä, että valitset mieluummin rohkeuden kuin pelon. Jos tunnet tyhjyyden kipua sisälläsi, ei se ole merkki siitä, että olisit rikki. Se on merkki siitä, että olet kasvanut ulos nykyisestä elämästäsi. Ole kala maljassa ja sinut on tarkoitettu vapauteen.

Sinusta on vaikka mihin. Mutta jos ajattelet pienesti, pysyt pienenä. Haasta itseäsi ruokkimaan mieltäsi sillä, mikä vahvistaa sinua ja auttaa uskomaan sinuun. Lue ja kuuntele sanoja, jotka vahvistavat sinua.

Jos ihmiset ympärilläsi eivät kannusta kasvamaan, maljasi seinät tulevat vastaan nopeasti. Ota etäisyyttä ihmisiin, joiden seura pitää sinut pienenä ja saa unohtamaan sen mihin sinusta onkaan. Jos mahdollista, vietä aikaa seurassa, joka rohkaisee ja kannustaa sinua. Jos se ei ole juuri nyt tilanteessasi mahdollista, korvaa seura rohkaisevilla kirjoilla ja podcasteilla.

On pelottavaa jättää tuttu ja turvallinen malja ja uida kohti tuntematonta. Mutta vain siellä tyhjyyden kipu on poissa. Ja vain siellä voit kokea, kuinka suureksi voitkaan todella kasvaa.

On olemassa upea sanonta: A ship in harbor is safe, but that is not what ships are built for [John Augustus Shedd]. Muista ystäväni, vaikka satamassa on turvallista, ei laivoja ole tarkoitettu satamiin, satamat ovat tarkoituksenvastaista olemista niille ja satamissa ollessaan ne ruostuvat ja menettävät merkityksensä. Turvallisuus ei ole elämäsi päämäärä. Jos tavoitteenasi on vain välttää riskejä, menetät sielusi syyn olla olemassa, ihan niin kuin laiva laiturissa. Sieluusi sattuu kun olet satamassa mihin sinua ei ole tarkoitettu. Meidät on opetettu pelkäämään satamasta lähtemistä, mutta todellinen vaara on jäädä laituriin ja tyytyä niihin valintoihin, jotka eivät tunnu omilta. Kultakala ei etsi ääretöntä maailmankaikkeutta saavuttaakseen potentiaalinsa, se etsii tilaa, jossa se voi olla kokonaan se, miksi se on tarkoitettu. Maljasta lammikkoon – ja se on jo pian täydessä potentiaalissaan. Meidän ihmistenkään ei tarvitse hallita koko maailmaa ollaksemme vapaita. Meidän tarvitsee vain löytää ympäristö, jossa meidän ei enää tarvitse pienentää itseämme. Vapaus on sitä, ettei sinun tarvitse enää mukautua muottiin – vaan voit luoda omasi ja elää sitä. 

Sinun ei tarvitse matkustaa maailman ääriin löytääksesi vapautta.

Sinun tarvitsee tehdä se päätös, jota välttelet, koska se ei ole helppoa.

Tai uskaltaa ottaa ensimmäinen askel kohti sitä muutosta mitä todella haluat.

Ja sitten seuraava.

Ja seuraava.

Ja jatkaa vaikka se ei ole helppoa.

Sinun tarvitsee uskaltaa astua ulos häkistä vaikka se ei ole tuttua ja turvallista ja  juuri siksi se viekin kohti muutosta. Muutokset, joista unelmoit, on aina rohkeuden takana. Ja rohkeus on sama asia kuin pelko, ilman toista ei ole toista. Rohkeus tuntuu pelolta. Et voi olla rohkea jos ei pelota. Pelot unelmiesi edessä on merkkejä sielusi aidoimmista toiveista joita kohti pääset rohkeuttasi käyttämällä ja samalla potentiaalisi tulee esiin.

Jos pelkäät, että et ulos astuessasi enää ole se sama lintu kuin ennen, muista tämä: et olekaan. Eikä sinun kuulukaan olla.

Sinusta on vaikka mihin. Älä ikinä unohda sitä. 

Ja jos sinusta ikinä tuntuu siltä, että olet yksin unelmiesi kanssa, voit tietää, että olen täällä ja uskon sinuun. 

Enkä koskaan ikinä lopeta uskomasta.