Ennen kuin lähdin Nizzan lentokentältä ajamaan yksin tätä 7-metristä ja 3500 kiloa painavaa autoa moottoritietä sateella kohti ensimmäistä yöpaikkaa, hengitin syvään ja sanoin itselleni: kaikki menee hyvin. 

Satoi vettä – ja sade ja tuuli yltyi koko ajan. Oli aika sanoa heipat Petterille ja jäin yksin istumaan auton rattiin sateen ropistessa ikkunaan - jäykkänä jännityksestä, suuntana seikkailu. Seikkailu yksin pikkuhiljaa kohti Suomea mutta ihan ensin kohti ensimmäistä yöpaikkaa. Hengitin syvään, nostin kytkimen ja lähdin liikkeelle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. En ole varma muistinko hengittää kovin usein matkan aikana, luulen että en 😮‍💨😅. Aina välillä se (hengittäminen) tuli mieleen ja silloin hengitin syvään ja sanoin itselleni: kaikki menee hyvin.

Kun sade yltyi ja ranskalaiset autoilijat eivät halunneet noudattaa turvaväliä, jota kovasti yritin edessäni pitää - vaan kaahasivat samantien väliin, jonka jätin edessä ajavaan ja ajoivat sääolosuhteisiin ja näkyvyyteen nähden mielestäni ihan liian kovaa, puristin kaksin käsin rattia, hengitin syvään sisään ja puhalsin ulos ja sanoin itselleni: kaikki menee hyvin.

En ajatellut mitään muuta, keskityin ainoastaan siihen, että pysyn kovassa tuulessa ja sateessa kaistalla ja välillä, aina kun muistin – siihen, että hengitän. Se muistui mieleen säännöllisesti ja tajusin, että mulla on suuri tarve vetää henkeä syvään sisään – olin taas unohtanut hengittää. 

Kun tuuli puhalsi hetkittäin puuskissa niin kovaa, että vaikka pidin kaksin käsin ratista kiinni, auto meinasi väkisin karata toiselle kaistalle, hengitin syvään sisään, puhalsin ulos ja sitten muistin sen, minkä Petteri opetti ennen lähtöään Suomeen: "pää kylmänä Babu, kaikki menee hyvin". Siitä tuli ajomantrani.

Pää kylmänä Babu, kaikki menee hyvin. 

Joku voisi ajatella, että ei tuollainen voi olla pelottavaa. Joku toinen voisi ajatella, että enemmänkin pelkäisi sitä, että on yötä yksin autossa parkkipaikalla. Jonkun mielestä koko homma on vain hauskaa, että koin tämän pelottavaksi. Mutta nyt paljastan sulle sen, mitä oikeasti pelkäsin eniten.

Parkkeeraamista. Jep, luit oikein. Vaikka ajaminen sateessa ja tuulessa oli pelottavaa, totuus kuitenkin on, että ihan ihan oikeasti kaikista eniten jännitti se, miten onnistun parkkeeraamaan tämän jättiauton alueelle, jossa on kapea väylä ja pitää osata katsoa peileistä, ettei törmää mihinkään. Ennen lähtöä Petteri opetti mulle, että jos haluan peruuttaa niin, että auto kääntyy vasemmalle, pitää rattia kääntää vasemmalle. Luit oikein, kun haluaa peruuttaessa, että perä kääntyy vasemmalle, pitää rattia kääntää vasemmalle. Se oli koulutukseni leveli.

Mulla on ollut ajokortti jo 23 vuotta. Mulla on myös kuorma-autokortti. Jep, luit oikein. Se onkin sitten tarina erikseen😆. Noh, mutta niinhän sitä sanotaan, että ei sitä kortilla ajeta. Kohdallani voisi sanoa, että ei sitä kortilla parkkeerata. Eikä varsinkaan jättiautoa. Ehkä ymmärrät, miksi tämä oli se asia mitä eniten jännitin. Parkkeeraaminen ja peruuttaminen eivät ole vahvuuksiani, ihan pienelläkään autolla. Ja nyt se piti osata 7 metrisellä ja kolme metriä korkealla autolla, jossa kaikki tapahtuu sivupeilien avulla- ilman peruutuspeiliä, ilman näkymää ikkunasta taakse. 

Saavuin myrskysäässä parkkialueen eteen. Odotin autossa pitkään ennen alueelle ajamista ja hengitin syvään. Istuin siinä ja hengittelin. Satoi kaatamalla ja alkoi olla pimeää. En vielä uskaltanut. Laitoin sadetakin päälle ja kävin kävellen katsomassa vapaata paikkaa johon aioin tämän pyörillä liikkuvan kodin ajaa ja kuvittelin mielessäni samalla kuinka teen sen.

Mutta silti en vielä uskaltanut.

Soitin Petterille ja näytin videolla mihin aion ajaa ja Petteri rohkaisi minua ja oli sitten tukena kaiuttimessa kun käynnistin auton ja uskalsin – ja onnistuin. Tein sen! Voittajafiilis. Ylitin pelkoni, ja onnistuin. 

Sade oli muuttunut kaatosateeksi ja oli pilkkopimeää. Sammutin auton ja istuin kuskin paikalla pitkään kuunnellen sateen ääntä – helpottuneena ja ylpeänä itsestäni. Mutta sitten se tapahtui, yhtäkkiä tajusin sen – koska olin ajanut etuperin parkkiin, oli edessä se kaikista pelottavin, nimittäin auton saaminen pois ei pelkästään paikalta vaan myös koko ahtaalta  alueelta... PERUUTTAMALLA😮‍💨😅.

Totuus on, että jännitin sitä joka päivä kun mietin sitä. Joka päivä. En liiottele, ihan joka päivä. 

Sinä aamuna kun tiesin että se pitää tehdä, en pystynyt syömään aamupalaa. Otin tämän kuvan kun tulin lenkiltä. Sen jälkeen kaikki mitä pystyin tehdä, oli ajatella sitä, että kohta on pakko tehdä se, kohta on peruutuksen aika. Kauan ennen kuin starttasin moottorin, istuin kuskin paikalla suunnittelemassa ja miettimässä, katsoin mitä näen peileistä ja kävin läpi sitä, mihin suuntaan käännän rattia sitten kun lähden.

En olisi ikinä arvannut miten hyödyllinen Petterin pitämä koulutus olisi. Päätin sen perusteella kääntää rattia vasempaan sitten kun lähden peruuttamaan. Mutta en vielä uskaltanut. En käynnistänyt autoa vielä(kään).Kävin ”muka” hoitamassa jotain juttuja pihalla, vaikka minulla ei ollut sinne mitään asiaa, vaan oikeasti kävin katsomassa uudestaan ja uudestaan etäisyyksiä ja toivomassa etten vaan törmäisi mihinkään ja samaan aikaan yritin näyttää muille alueella oleville asuntoautoilijoille siltä, että olen cool.

Ei. En valehtele. Enkä liioittele.

En tiedä kauanko istuin kuskin paikalla kunnes käynnistin moottorin ja sitten...se oli vain tehtävä. Ei ollut enää vaihtoehtoa.

"Pää kylmänä, Babu", toistin uutta mantraani mielessäni ja sitten nostin kytkimen ja lähdin peruuttamaan hitaasti. Ja tein sen. Hitto että se jännitti. Mutta onnistuin. En hengittänyt kertaakaan ennen kuin olin ulos alueelta. Peruutin niin hitaasti, että kukaan ei varmaankaan ole koskaan peruuttanut niin hitaasti. Pääni kääntyi niin monta kertaa peilistä toiseen ja takaisin toiseen, että näytin aivan varmasti siltä, että minulla on joku ongelma. Noh, toisaalta, olihan mulla😅

Mutta onnistuin. Mikä voittajafiilis. Hitto että olin ylpeä itsestäni. Ja olen edelleen. Aamukahvi maistui paremmalle kuin koskaan seuraavassa paikassa, jonne parkkeerasin jo rohkeammin – ihan kuin vanha tekijä. (Liioittelen).

Tähän mennessä olen parkkeerannut jo kolmeen eri paikkaan, peruuttanut yhteen parkkipaikkaan, ja ajan kuin konkari – omasta mielestäni😅. Muistan jo hengittää enemmän (edelleen välillä tajuan että en ole hengittänyt ja aina silloin hengitän syvään ja sanon itselleni: kaikki menee hyvin, pää kylmänä Babu). 

Tällä hetkellä alkuperäisten suunnitelmien mukaan olisimme nyt Kreikassa. Meistä julkaistiin juuri Anna- lehdessä haastattelu (voit lukea sen tästä) , joka tehtiin kun olimme satamassa lähdössä Italiasta Kreikkaan ja tarkoituksemme oli viettää siellä kylmin aika talven yli. Kuka olisi voinut tietää, että kun haastattelu julkaistaan, olemme ajaneet jo yhdessä vauhdilla 2000km Kreikasta Ranskaan vuorotellen, saadakseni varmuutta yksin ajamiseen ja Kreikan turkoosit rannat ja yhteinen seikkailu on vaihtunut Ranskaan ja elän autossa nyt yksin.

Mutta jos jotain olen oppinut elämästä elettyäni tätä ihmeellistä elämää kohta 42 kertaa auringon kiertäen, on että  kaikki ei aina mene niinkuin sitä suunnittelee. Ja kun niin tapahtuu, kannattaa luottaa prosessiin ja avautua uudelle, koska jokaisella kohtaamallamme asialla on meille aina jotain tärkeää mukana. Jotain, mistä voimme oppia. Jotain, mistä voimme vahvistua. Tai se ohjaa meitä jollain lailla oikeampaan suuntaan. Olen valinnut luottaa niin. Ja olen huomannut, että sen valinnan mukana tulee aina mahdollisuuksia ja ihmeitä, tai jotain tärkeää. Kun valitsee ajatella niin. Silloin aukeaa olosuhteiden mahdollisuuksille. 

Sen lisäksi olen oppinut, että kun tekee asioita, jotka pelottaa, mutta samaan aikaan sen pelon takana on jotain joka innostaa, silloin kohtamaalla pelon, löytää ihmeitä ja pääsee eteenpäin kohti kaikkea sitä, mikä täällä pallolla on itseä varten. Pelkoja on tärkeä kohdata, isoja ja pieniä. Mutta ei mitä tahansa pelkoja, vaan niitä, jotka ovat meitä varten, Pelot ovat yksilöllinen juttu. Jollekin ison pyörillä liikkuvan kodin peruuttaminen tai ajaminen parkkiin ei ole juttu eikä mikään, kun taas jollekin toiselle joku sellainen, mikä minusta ei ole pelottavaa, on sitä. On tärkeää tunnistaa ne pelot, jotka ovat omien mahdollisuuksien edessä. On tärkeää etsiä ne pelot, joiden takana on jotain innostavaa tai inspiroivaa, glimmereitä, mahdollisuuksia. Ne, ystäväni, ne pelot ovat sinua varten. Ne pelot ovat merkkejä kaikesta siitä, mitä kohti mennä, niiden takana on sua varten kaikkea sitä, mistä unelmoit. Ne on sinua varten olevia pelkoja. Pelkoja, joita kohtaamalla (eli olemalla rohkea, eli uskaltamalla vaikka pelottaa) elämästäsi tulee omannäköistä ja saat elinvoimaa. 

Nyt istun Etelä- Ranskassa pyörillä liikkuvassa kodissamme ja kirjoitan sinulle tätä. Kuuntelen kuinka sade ropisee kattoon ja ikkunaan. Tuulee kovaa, auto heiluu tuulessa. Olen rohkeampi kuin kaksi viikkoa sitten, koska kohtasin pelkoni ajamalla yksin, parkkeeraamalla yksin ja  peruuttamalla yksin. Olen rohkeampi, koska olin rohkea, eli tein sen mikä pelotti. Elämässäni on avautunut uusi ovi siksi. Uusi mahdollisuuksien ovi. Olen saanut varmuutta uuteen asiaan, jota minulla ei ollut ennen ja sitä kautta varmuutta moneen muuhunkin. Ja samalla olen saanut valtavasti elinvoimaa. Sellaista elinvoimaa, jota ei voi saada mistään muusta, kuin pelkojen kohtaamisesta. Sellaista elinvoimaa, jota ei saa ruokavaliosta, ei lenkkeilystä eikä vaikka kuinka panostaisi uneen. Ei. Tämä elinvoima on rohkeuden elinvoimaa, jota ilman elinvoimassamme on aina aukko.

Tarvitsemme rohkeuden käyttämisestä syntyvää elinvoimaa, säännöllisesti. Se on sielumme elinvoiman ravintoa. Muista ystäväni, että tarvitset sitä. On tärkeää, että kohtaat niitä pelkoja, jotka ovat unelmiesi edessä. On tärkeää, että kohtaat niitä pelkoja, joiden takana on jotain mikä innostaa tai inspiroi sinua. On tärkeää, että elämän heittäessä eteesi tilanteita, joita et ole suunnitellut, avaudut niiden tuomalle mahdollisuudelle ja etsit pelon, jonka voisit siksi kohdata, ja jonka takana on jotain sellaista, jonka elämä haluaa sinulle kohtaamasi suunnittelemattoman tilanteen  mukana antaa. 

Muista, ystäväni, sinä olet rohkea. Rohkeus on sitä, että teet sen, mikä pelottaa. Ja kun teet sen, vahvistut,  ja saat henkistä elinvoimaa.  Uskalla etsiä pelot sinua innostavien asioiden edessä ja mene kohti niitä. Ne pelot ovat sinulle merkkejä, tienviittoja – sinua varten, jotta löydät kaiken sen, mikä saa sinut todella elämään ja tuntemaan että olet elossa. 

Iso halaus Etelä-Ranskasta,

Ps. Ei hätää, olemme molemmat Petterin kanssa kunnossa ja olemme edelleen onnellisesti  naimisissa. Petteri lähti Suomeen henkilökohtaisista perhesyistä. Tilanne Suomessa teki sen välttämättömäksi. Yhteinen seikkailumme jatkuu heti kun tilanne on sellainen, että se on taas mahdollista💗